Lokakuussa oli
satanut kahdeksan päivää. Sahrawien Dajalan pakolaisleirillä Algeriassa lähellä
Mauritanian rajaa savitiiliset talot olivat 80-prosenttisesti romahtaneet.
Samassa paikassa Länsi-Saharan vapautusrintaman 14. Kongressi. Yövyin ja
majoituin Sahrawien kotiteltassa. Olin ottanut mukaan vuoden aikana syntyneet kollaasit,
punaista pyykkinarua ja pyykkipoikia.
Sain Sahrawi-perheen
äidiltä luvan ripustaa kollaasit teltan ympärille. Aloin vedellä punaista pyykkinarua.
Tuuli kovasti. Kotiteltan toiseksi vanhin nainen tuli avukseni laittamaan
kollaaseja. Pyykkinarusta ei ollut apua. Kollaasit löysivät paikkansa telttaa ympäröivästä
rautalankakehikosta. Lapset laittoivat lisää pyykkipoikia kollaaseihin - niin että pysyivät kiinni kehikossa.
Tuntui siltä,
että kukaan ei liikkunut meidän teltan ympäristössä. Keskipäivä. Kaikki olivat
sisällä teltoissaan, Polisarion kongressissa tai asioillaan. Päätin olla
paikalla kaksi tuntia – puoli neljään.
Ensimmäisen
tunnin alussa mustiin pukeutunut mies ojensi minua. Yhdessä kollaasissa näkyi
miesten paljaita pyllyjä. ”No good for Sahrawi” Annoin hölmistyneenä kaikki
käsissäni olleet kollaasit mustiin pukeutuneelle miehelle. Mies selasi kuvia ja
laittoi ne sivuun hiekalle. Sensuroidun pinon päälle painoksi laitettiin kivi.
Jostain Saharan
ihmeestä ilmestyivät sitten yksitellen naiset ja lapset. Yksitellen. Kerroin
espanjaksi kuka olin ja mitä teltalla tapahtui. Kerran vuodessa teokset etsivät
taas kotia. Kerroin myös, että maassa kiven alla oli lisää teoksia. Sai katsoa
jos halusi. Sai ottaa jos halusi.
Naiset ja lapset
ottivat teoksia. Miehet eivät halunneet mitään. Yksi poika löysi itselleen
kollaasin. Poika kertoi tapahtumasta siskolleen ”mi hermana”. Sisko löysi kiven alta itselleen kollaasin,
jossa Anneli Saulin silmät, kuin Sahrawi-hunnunan alta vastasivat naisen
katseeseen suoraan suomalaisesta järvimaisemasta.